Tarkastellessa tilannetta Israelin ja Palestiinan välillä, on ymmärrettävä ja tiedostettava Lähi-idän tilanne nykyhetkellä sekä historian aikana. Israelin ja Palestiinan tilanne on tulenarka ja tulee olemaan niin hyvin pitkään. Kyse ei ole yksinkertaisesta miehityksestä ja alueen valloittamisesta, miten yleensä uudet valtiot syntyvät. Jotta Israelin ja Palestiinan tilannetta voisi ymmärtää, on otettava huomioon mistä kaikki alkoi. Tilanne Euroopassa 1880-luvulta lähtien, maailman politiikka, oikeushistoria,

kansanväliset sopimukset sekä muut uskonnolliset, kulttuurilliset sekä filosofiset puolet tilanteessa. Haluan itse keskittyä historialliseen syy ja seuraus-suhteeseen, sekä haluan käsitellä hyvin arkaa identiteettiongelmaa mikä vallitsee Israelissa ja Palestiinassa. Haluan käsitellä aihetta mahdollisimman neutraalisti, mutta omien ajatuksien kautta. Käyn tarkemmin läpi syitä mitkä johtivat Israelin itsenäistymiseen ja näin ollen syitä miksi Palestiina ei itsenäistynyt. Lisäksi haluan käsitellä isoimpia sotia ja rauhanprosesseja, mutta koko historiaa tähän päivään asti on mahdoton käsitellä yhdellä kertaa, koska aihe on niin laaja. Palestiinan tilanne on ollut koko Lähi-idälle yhteinen arka aihe, josta jokainen arabi on jotain mieltä, ja mielipiteet ovat juurtuneet niinkin pitkälle, että se on osa joidenkin valtioiden lainsäädäntöä ja vähintäänkin kulttuurillisesti tuomittava asia. Myös Israelilaisille tämä aihe on hyvin arka. Yhteinen tekijä on juutalaisuus ja harmillinen historia natsi Saksan aikaan, mikä on tehnyt kansasta yhtenäisen. Myös se, että kenelle maa kuuluu, on hyvin kiistanalainen asia, ja kumpikin osapuoli oikeuttaa maan itselleen. Tähän aiheeseen etsittyäni lähdetietoa, huomasin kuinka mielipidekeskeisiä lähteet olivat. Päädyin mahdollisimman neutraaliin faktapohjaiseen lähteeseen.

​

Tilanne on lähtöisin jo 1880-luvulta lähtien, jolloin Euroopan suurvaltiot halusivat pitää kontrollinsa ympäri maailmaa. Koko aate siitä, että juutalaisvaltio muodostettaisiin on lähtöisin sionistiaatteesta, jonka Nathan Birnbaun on kehittänyt. Jo silloin tämä juutalaisvaltion suunniteltiin muodostuvan Palestiinan maihin. Näihin aatteisiin syvennyttiin ensimmäisessä kansainvälisessä sionisti kongressissa Baselissa 1897. Tosin sionistisen liikkeen ja poliittisen sionismin varhaisena edustajana pidetään itävaltalaista lehtimiestä Theodor Herzlia. Herzl oli tärkeä ennen kaikkea siksi, että hän onnistui tekemään sionismista laajalti tunnettu aate juutalaisten sekä maailman yleisessä tietoisuudessa. Tärkeä asia on nostettava esille, kun puhumme Herzlin näkemyksestä. Hänelle juutalaisvaltion muodostaminen oli ensisijainen asia, se että missä tämä valtio sijaitsee ei ole oleellinen tekijä. Juutalaisvaltiota suunniteltiin mm. Argentiinaan ja Keniaan myös. Mielestäni tämä tekijä rikkoo sionistiaatetta siitä, että juutalaisvaltio pitäisi nimenomaan perustaa Pyhään maahan Palestiinaan.

​

Palestiina kuului ensimmäiseen maailmansotaan asti Osman-imperiumin alaisuuteen. Hallinnollisesti Palestiina ei muodostanut itsenäistä kokonaisuutta vaan kuului 1800-luvulla Syyrian provinssiin. Länsimaissa Palestiinan alue oli olemassa raamatullisena käsityksenä Pyhästä maasta, jonka rajat olivat epämääräiset. Juutalaisessa traditiossa alue tunnetaan Israelin maana (Erets Yisrael). Käsitteellä tarkoitettiin juutalaisuuden Pyhää maata, jonne juutalaiset tulisivat palaamaan aikojen lopussa. Näin ollen tämä käsite on hyvin iso osa Israelin identiteettiä, ja näin myöskin juutalaisille syntyi aate siitä, että alue olisi oikeutettu juutalaisille. Tämä aate yhdisti juutalaisia ja tämän aatteen vastustus yhdisti arabeja, sillä esimerkiksi Jerusalemin tilanteessa varsinkin pohditaan usein sitä, kenelle alue historian mukaan kuuluu. Onko Jerusalem juutalaisuuden, kristinuskon vai muslimien pyhä kaupunki, vai kuuluuko se kaikille? Myös YK oli vahvasti sen kannalla, että Jerusalem olisi hyvä pitää kansainvälisessä hallinnossa. Sitä emme voi kieltää etteikö Palestiinan alueella olisi asunut jo alkuperäiskansaa johon kuului sekä juutalaisia että muslimeja, mutta asumaton se ei ollut, jolloin juutalaisten siirtolaisuus vaikutti Palestiinan arabeihin vaikka Palestiinan valtiota ei ollut muodostettu, eikä se ollut itsenäinen valtio.

​

Euroopassa oli jo ennen 1900-lukua ollut juutalaisvainoja, jotka vaikuttivat kaikkiin maailman juutalaisiin. Ensimmäinen kansainvälinen sionistikongressi järjestettiin Baselissa vuonna 1897. Kongressiedustajat kantoivat takeissaan saksankielistä tekstiä ”Ainoa ratkaisu juutalaisongelmaan on juutalaisvaltion perustaminen”, tämä virke kuvasi osuvasti kongressiedustajien mentaliteettia. Tämän jälkeen Herzl aloitti diplomaattisen toiminnan tämän tavoitteen saavuttamiseksi. Vuonna 1903 liike saavutti ensimmäisen konkreettisen saavutuksen. Iso-Britannia tarjosi juutalaisille autonomista aluetta nykyisen Kenian alueelta. Herzlille juutalaisvaltion sijainti ei ollut ensiarvoisen tärkeää, mutta sionistit jakautuivat kahteen ryhmään, joista toiset ajattelivat kuten Herzl ja toiset pitivät Israelin valtiota mahdollisena ainoastaan Palestiinassa Pyhässä maassa.

​

Chaim Weizmann, joka toimi myöhemmin Israelin ensimmäisenä presidenttinä onnistui lopulta saamaan Iso-Britannialta poliittisen tunnustuksen sionistiselle liikkeelle ja sen tavoitteille. Marraskuussa 1917, keskellä ensimmäistä maailmansotaa Britannian ulkoministeri Arthur Balfour lähetti sionistista liikettä edustaneelle Lordi Lionel Walter Rothschildille kirjeen, jossa Iso-Britannia antoi täyden tukensa juutalaisvaltiolle Palestiinaan. Balfour-julistuksen sisältö kuuluu seuraavasti; ”Hänen majesteettinsa hallitus suhtautuu suopeasti ajatukseen, että Palestiinaan perustetaan kansalliskoti juutalaiselle kansalle, ja tekee kaikkensa tämän päämäärän toteuttamiseksi olettaen, ettei mikään uhkaa Palestiinassa asuvien ei-juutalaisten yhteisöjen kansalais- ja uskonnollisia oikeuksia”. Näin syntyi Balfour-julistus, mistä tuli äärimmäisen tärkeä sionistiselle liikkeelle. Kun julistus annettiin, Iso-Britannia oli jo miehittänyt Palestiinan alueen. Balfour-julistuksen aikaan Palestiinan alueen asukkaista alle 10% olivat juutalaisia. Palestiinan arabit, joiden kohtaloon julistus tuli vaikuttamaan huomattavasti, eivät vielä tässä vaiheessa kiinnittäneet julistukseen juurikaan huomiota. Tämä vaikuttaa siihen epäoikeuden tunteeseen, mitä palestiinalaiset tuntevat. Alueella, missä juutalaiset olivat vähemmistö, on tänä päivänä muodostunut vahva juutalaisvaltio. Yhdysvallat suhtautuivat julistukseen positiivisesti. Näin ollen vielä tähän päivään asti voimme todeta, että Yhdysvaltojen tuki on ollut hyvin pitkäjänteinen ja merkityksellinen Israelin kannalta. Toki Yhdysvallat ovat myöhempiä väkivaltaisia yhteenottoja myös vastustanut.

​

Palestiinasta tuli ensimmäisen maailmasodan aikana Iso-Britannian mandaattialue vuodesta 1920-1948. Osmani-imperiumin hajoamisen jälkeen Iso-Britannia kävi salaisia neuvotteluja Ranskan kanssa Lähi-idän alueen jakamisesta. Vuonna 1916 perustettiin Sykes-Picot-sopimus, jonka mukaisesti nykyiset Libanon, Syyria, Israel, Palestiinan alueet, Jordania sekä Irak jaettiin Englannin ja Ranskan kesken joko suoraan tai epäsuoraan hallintaan. Näin ollen voimme todeta, että nykyiset Lähi-idän rajat ovat täysin ollut eurooppalaisten valtioiden päättämiä. 1920 San Remon kongressi teki Palestiinasta Iso-Britannian hallinnassa olevan mandaattialueen, jonka myös kansanliitto hyväksyi. Tämä oli olennainen tekijä, sillä mandaattialue oli helpommin luovutettavissa uudelle juutalaisvaltiolle. Lopullisesti mandaattialueen rajat määriteltiin vasta vuonna 1923 Lausannen-rauhansopimuksella Turkin, Iso-Britannian sekä Ranskan välillä.

​

Balfour-julistukesta sisällytettiin seuraavat keskeiset periaatteet mandaatin sääntöihin. Ensinnäkin Hepreasta tehtiin yksi virallinen kieli englannin ja arabian ohella. Toiseksi, säännöt tunnustivat ”juutalaisten kansan historiallisen yhteyden Palestiinaan. Lisäksi juutalaisille tuli perustaa kansallinen koti ja itsehallintoelin. Käytännössä mandaatin hallinto kuului kuitenkin kokonaisuudessaan Iso-Britannialle.

​

Samaan aikaan arabinationalismi kukki Lähi-idässä vahvana.  Ensimmäisen maailmansodan jälkeen suunnitteilla oli perustaa arabivaltio, johon kuuluisi nykyiset Libanon, Syyria, Israel ja Jordanian alueet. 1919 pidetty Syyrian arabien kongressi vaati itsenäistä Suur-Syyriaa, jonka takia Faisal nimettiin Damaskoksessa kuninkaaksi, mutta Ranskan tultua hyvin pian Syyrian maihin, Kuningas Faisal kaadettii, jolloi ajatus yhtenäisestä arabivaltioista kaatui. Jos tällainen valtio olisi toteutunut, olisi maailmamme tilanne täysin erilainen. Lähi-idän tilanne olisi mahdollisesti rauhallisempi, mutta voimmekin miettiä kenen etu se olisi? Mahdollisesti arabeille ja nykyisille pakolaisille ympäri maailmaa, mutta maailmamme suurvaltiot olisivat ennemmin tai myöhemmin pitäneet tilannetta varsin uhkaavana. Tämä on tosiaan vain omien ajatuksien kanssa leikkimistä.  

​

Arabinationalismin myötä myös levottomuuden kasvoivat ja juutalaisvastaisuus näkyi iskuina synagoogiin ja väkivaltaisiin iskuihin. Arabinationalismi liimasi palestiinalaiset ja muut arabivaltiot yhteen ja juutalaisvastaisuus syntyi ja tuli osaksi arabien identiteettiä. Israel oli vähintäänkin moraalisessa sodassa kaikkien arabivaltioiden kanssa. Levottomuuden johtivat siihen, että Iso-Britannian oli tehtävä virallinen asiakirja, mikä tehtiin 1922 ministeri Winston Curchllin mukaan ”Churchillin valkoisena paperina”. Sillä pyrittiin rauhoittamaan arabiyhteisöä, mutta samalla pitämään kiinni Balfour-julistuksesta. Asiakirjan mukaan ”koko Palestiinaan ei muuteta juutalaisten kansalliskodiksi eikä ei-juutalaisia pakotettaisi juutalaista kansallisuutta”. Tämä herätti närkästystä sionistien keskuudessa, mutta tosiasiassa rauhoitti arabialaista yhteisöä. ”Churchillin valkoinen paperista” tuli tulevaisuudessa tärkeä asiakirja, varsinkin palestiinalaisten keskuudessa. Pelko siitä, että koko Palestiinan alue muuttuisi juutalaisten alueeksi vähän laantui. Tosin käytännössä asia oli toisin ja lopputulos täysin eri mitä siihen aikaan arabivaltiot toivoivat.

​

Iso-Britannian mandaatti loi hyvän pohjan sekä juutalaisen yhteisön sekä Palestiinan arabiyhteisön muodostumiselle. Palestiinan erillinen rajaaminen teki hyvää palestiinalaisten identiteetille. Mandaattialueen aikaan kummallakin osapuolella oli mahdollisuus perustaa hallitus. Sionistit perustivat Yishuvin hallituksen, joka edusti heitä suhteessa mandaattihallintoon. Arabiyhteisöllä ei ollut tarvetta muodostaa omaa hallitusta, koska se uskoivat ”perivänsä” mandaattialueen alueen itsenäistyessään. Tämä itsestäänselvä ajattelutapa ei edistänyt Palestiinan valtion muodostumista. Yishuvin hallituksen muodostaminen edisti Israelin valtion syntymistä ja Palestiinan valtion muodostumista se vaikeutti, koska kansainvälisen oikeuden mukaan itsenäistymisen kriteerit olivat selvä. Määrätty alue, eli selkeät rajat on määriteltävä. Tässä tapauksessa mikään kriteerin täyttyminen ei ollut itsestäänselvää. Rajojen lopullinen määrittäminen oli tässä tilanteessa hyvin vaikeaa, mutta etukäteen kriteerien täyttäminen olisi edesauttanut mahdollisen valtion syntyä. Myös erittäin tärkeä kriteeri on tehokkaan hallituksen muodostaminen. Arabiyhteisön hallituksen luomisen laiminlyönti oli epäedullinen teko mahdollisen Palestiinan valtion perustamiselle. Tosin kriteeri pysyvästä väestöstä oli jo arabiyhteisöllä hallussa, sillä arabiyhteisö oli vakiintunut alueella ennen juutalaisten suurta siirtolaisuutta. Myös kyky ulkosuhteisiin oli arabiyhteisöllä hallussa, sillä ympäröivät arabialueet selkeästi tukivat Palestiinan valtion syntyä ja olisivat mielellään tehneet kansainvälisiä sopimuksia keskenään. Palestiinan valtion syntyyn oli todellinen mahdollisuus ja potentiaalia oli, mutta monet tekijät vaikuttivat lopputulokseen. Sionisti-mentaliteetti rakensi Israelin valtion jo kauan ennen konkreettista rakentamista, joten kriteerit täyttyivät yksi kerrallaan niin, että Israelin valtio loppujen lopuksi muodostui.

​

Israelin valtion syntyyn vaikutti hyvin paljon juutalaisten keskeiset riidat ja arabien keskeiset riidat. Valtaosa ortodoksijuutalaiset pitivät Israelin valtion syntyä kiellettynä, sillä juutalaisuskonnon mukaan juutalaisvaltio perustaminen ennen Messiaan saapumista on kiellettyä, tämä mentaliteetti vaikutti israelilaisten maanhankintaan suuresti. Juutalainen kansallisrahasto siirsi kaiken hankitun maan kansalliseen omistukseen ja kielsi sen myymisen. Maan vuokraaminen oli sallittua vain juutalaisille. Ortodoksijuutalaisten kielteisyys valtion perustamiselle vaikutti niin, että maan hankita oli hitaampaa, mutta arabiyhteisöt olivat halukkaita myymään juutalaisille ajattelematta tulevaisuuden mahdollisia haittavaikutuksia hetkelliselle rahalliselle voitolle. Tämä sionistien hidas, mutta systemaattinen suunnittelu valtion syntymiselle oli loppujen lopuksi hyvin tehokasta.

​

1920- ja 1930- luvulla arabinationalismi kasvoi ja sionismin vastustaminen vahvisti arabiyhteisön identiteettiä. Vuonna 1929 Palestiinassa juutalaisvastaisuus voimistui ja vakavat levottomuuden kasvoivat. Kiistat pyhistä paikoista Jerusalemissa lisääntyivät mm. siitä syystä, että Jerusalemin temppelialueella oli ennen juutalainen temppeli, josta jäljelle jäi itkumuuri, jota juutalaiset pitävät pyhänä. Samalla alueella entisen temppelin päälle oli rakennettu muslimiyhteisölle tärkeä Kallionmoskeja Al-Aqsan moskeija. Tämä tekijä on monesti myös kiistanalainen aihe juutalaisten ja muslimien kesken, sillä juutalaiset oikeuttava Jerusalemin itselleen siksi, että historiallisesti heidän pyhä temppeli oli alueella ensin, jonka päälle Al-Aqsan moskeija on rakennettu. Kiista on loputon, sillä voimmeko oikeuttaa maailman eri alueet tämän periaatteen mukaisesti? Se kuka oli ensin, olisi oikeutettu alueeseen? Maailmamme rajat olisivat hyvin erilaiset tänä päivänä tämän periaatteen mukaan. Mutta toisaalta emme voi kieltää etteikö juutalaisilla olisi yhteyttä tähän Pyhään maahan jo ennen muslimien yhteyden muodostumista.

​

Vuonna 1936 puhjennut vakava arabikapina juutalaisia ja brittejä vastaan olivat seuraus monelle eri syylle. Natsien valtaannousu 1933 ja holokausti aiheutti paljon muuttoa Palestiinaan, mikä johti todelliseen pelkoon juutalaisvaltion syntyyn. Palestiinan arabiyhteisö kärsi epäsuorasti holokaustin jälkeisestä lopputuloksesta, sillä siirtolaisuus lisääntyi dramaattisesti tämän myötä. Myös ympäröivien Lähi-idän valtioiden itsenäistyminen sekä muut Iso-Britannian mandaattina olevien valtioiden itsenäistyminen. Palestiinalaisten paniikki kasvoi huomattavasti, ympäröivien maiden itsenäistymisen johdosta. Milloin olisi Palestiinan aika itsenäistyä ja miksi niin ei tapahtunut? Juutalaisvaltion todellinen uhka oli läsnä, vaikka Palestiina oli kehittynyt sosiaalisesti ja taloudellisesti ja siitä on tullut osa maailman taloutta. Kaikki näytti siltä, että Palestiinan valtion muodostuminen olisi mahdollista, mutta konkreettisesti näin ei siltikään tapahtunut. Tämä turhautti arabiyhteisöä ja suuri arabikapina puhkesi. Hyökkäykset juutalaisiin kohteisiin pahenivat, arabiyhteisön yleislakko häiritsi alueen toimivuutta. Arabiyhteisö vaati siirtolaisuuden lopettamista sekä demokraattisesti valittu lainsäädäntöelin oli vaatimuksena.

​

Arabikapinaan oli keksittävä ratkaisu. 1937 iso-Britannian Lordi Robert Peelin johtava komitean keino olisi jakaa mandaattialue juutalais- ja arabivaltioksi. Näin syntyi Peelin komitean jakoehdotus. Palestiinan arabien johto torjui Peelin komitean jakoehdotukset ja myös myöhemmätkin jakoehdotukset. Uskoisin, että jälkeenpäin katsottuna tämä teko on harmillinen, sillä edes jonkinlaisten rajojen vahvistaminen olisi lisännyt Palestiinan valtion synnyn mahdollisuutta. Sionistien keskuudessa Peelin jakoehdotukseen suhtauduttiin positiivisesti, sillä edes jonkinlainen juutalaisvaltion muodostaminen olisi alku isommalle valitolle. 1937 Arabikapina kiihtyi ja kiistat eivät olleet vain juutalaisten ja arabien keskuudessa. Kiistat siirtyivät myös arabien välisiin kiistoihin. Arabiyhteisöllä ei ollut selkeää johtajaa eikä suunnitelmaa arabikapinalle ja tämä vaikutti suuresti siihen, että Iso-Britannian oli puututtava ja käytännössä valloitettava Palestiina uudestaan käyttäen huomattavaa väkivaltaa. Arabikapinan lopullinen vaurio osui arabiyhteisöön. 4000-6000 arabia kuoli, 30 000 pakeni ympäröiviin maihin, Palestiinan talous oli raunioina sekä arabiyhteisön poliittinen johto oli joko vankilassa tai maanpaossa. Juutalaisiin arabikapina tietysti myös osui, mutta totuus on se, että arabikapina loppui arabien tappioon. Tosin tämä vahvisti kansallistunnetta palestiinalaisten keskuudessa.

​

Arabikapina päättyi arabi tappioon, mutta Iso-Britannian politiikka muuttui sionisteille negatiivisempaan suuntaan. 1939 Iso-Britannia julkaisi uuden valkoisen paperin. Tavoitteena oli tehdä Palestiinan alueelle itsenäinen enemmistövaltaan perustuva valtio. Tämä sidottiin väestöryhmien suhteiden kehitykseen ja arabikomitea torjui ehdotuksen. Juutalaisten maahanmuuttoa sekä maan hankintaa rajoitti se, että mitään näistä ei voida tehdä ilman arabien suostumusta. Vaikka uusi valkoinen paperi olisi arabien voitto, mutta konkreettisesti juutalaisten siirtolaisuus ei loppunut heti. Sionistit kokivat tulleensa petetyksi, sillä käytännössä tämä tarkoitti sitä, että Balfour-julistus sekä mandaatin säännöt oli purettu. Iso-Britannialle arabien tuki oli tärkeämpi kuin sionistien tuki, sillä Hitlerin aggressiivisuus Euroopassa johti Iso-Britannian sotaan. Tästä voimme todeta sen, että Israelin ja Palestiinan tilanteeseen on vaikuttanut maailmanlaajuiset poliittiset ja historialliset tapahtumat. Kyse ei tosiaankaan ole vain kahden yhteisön välinen kiista.

​

Se mitä juutalaisille tapahtui Euroopassa muutti maailman suurvaltioiden näkemystä siitä, ketä on tuettava. 6 miljoonan juutalaisten joukkomurha oli silmittömän raaka teko mikä järkytti koko maailmaa. Eurooppa ja Yhdysvallat antoivat tukensa sionistiaatteelle juutalaisvaltion syntyyn. Sionistisen liikkeen sodanjälkeinen politiikka muotoiltiin 1942 New Yorkin Biltmore-hotellista. Näin syntyi Biltmore-ohjelma, jonka tavoitteena oli torjua uuden valkoisen paperin rajoituksen siirtolaisuutta vastaan. Tästä lähtien juutalaisvaltion muodostaminen Palestiinaan oli avoin aihe mistä puhua.

​

Palestiinan ja Israelin tilanne oli tässä vaiheessa hyvin konfliktiherkkä. Vuonna 1947 Iso-Britannia siirsi ongelman YK:lle. YK:n yleiskokouksessa (yleiskokouksen päätöslauselma 181) ehdotettiin mandaattialueen jakamista juutalais- ja arabivaltioksi. Ehdotus olisi ollut mielestäni oikeudenmukaisin kumpaakin yhteisöä kohtaan. Palesiinan arabit olisivat saaneet pitää jonkinlaisen mahdollisen valtion, johon myös he olisivat oikeutettuja. Myös juutalaisten oikeus olisi tässä tapauksessa otettu huomioon, varsinkin holokaustin jälkeiset olosuhteet Euroopassa oli kestämättömät olosuhteet juutalaisille joten mandaattialueen puolittaminen olisi ollut mielestäni parhain vaihtoehto molemmille osapuolelle. Yhdysvallat ja Neuvostoliitto kannattivat ehdotusta ja Iso-Britannia eivät äänestäneet, sillä he olivat muutenkin jääneet konfliktin keskelle jo pidemmäksi aikaa. Juutalaistoimiston johtaja David Ben-Gurion, joka oli sionistiaatteen lähettiläs hyväksyi ehdotuksen, mutta Arabikomitea ja Arabiliitto torjuivat. Ben-Gurion tiesi, että kehitys olisi voinut johtaa sotaan, mutta tärkeintä oli saada kansainvälinen hyväksyntä juutalaisvaltiolle. Arabeille jakoehdotus ei käynyt, sillä heidän mielestä YK:lla ei ollut oikeutta jakaa heidän kotimaataan juutalaisille.

​

Israelin valtio syntyi sodan keskellä välittömästi YK:n jakoehdotuksen jälkeen. Myös Israelin sisäinen sota syttyi 1,3 miljoonan palestiinalaisen ja 650 000 juutalaisen kesken. Arabit, johon kuului ympärillä olevat arabivaltio mm. Syyria, Egypti, Irak ja Jordania aloittivat sotatoimet hyvin samankaltaisesti kuin arabikapina alkoi. Palestiinalaiset aloittivat yleislakot, hyökkäykset juutalaisia ja brittejä vastaan väkivaltaistuivat ja lisääntyivät dramaattisesti. Arabien hyökkäykset olivat hyvin aggressiivisia ja alkuun juutalaisten taktiikka oli puolustuksellinen, mutta vuonna 1948 he muuttivat tekniikkaansa hyökkäykselliseksi. Ben-Gurion otti puolustuksen ylimmän johdon ja yhtenäisti hyökkäykset, armeijanvoimat ja kohdisti hyökkäykset suunnitelmallisesti. Palestiinalaisilla ei ollut yhtenäistä johtoa eikä armeijaa, sillä maanjohto oli maanpaossa tai vankiloissa, tämä heikensi palestiinalaisten mahdollisuuksia voittaa sota. Myös se, että arabeilta puuttui taloudellinen tuki sekä aseistuksen hankkiminen oli vaikeampaa sillä myös kansainväliset yhteydet puuttuivat. Israel laati ”suunnitelma D:n”, jonka mukaan arabeja ajettiin järjestelmällisesti pois kodeistaan, sekä suunnitelmassa oli vallata strategisesti tärkeät alueet ja kaupungit, jotta britit voisivat vetäytyä mandaattialueelta ja luovuttaa se Israelille. Arabit kukistettiin ja 14.toukokuut. 1948 mandaatti päättyi ja David Ben-Gurion luki Israelin valtion itsenäisyysjulistuksen.

​

Israelin itsenäistymisen seuraavana päivänä Jordanian, Syyrian, Libanonin, Irakin ja Egyptin armeijat hyökkäsivät Israeliin. Tilanne näytti uhkaavalta Israelin kannalta, sillä arabit olivat aluksi paremmin aseistautuneita ja heidän yhteistyö tuotti tulosta. Palestiinalle kaavailtuja alueita sekä Itä-Jerusalem saatiin vallattua. Myös Israel sai haltuunsa enemmän alueita. Sodan ensimmäinen aselepo tehtiin neljän viikon sotimisen jälkeen, jolloin  Israel pystyi juuri sopivasti vahvistamaan asevarastonsa kansainvälisten yhteyksien johdosta. YK asetti osapuolet asesartoon, mutta Israel osasi kiertää sitä paremmin. Tämä muutti tilanteen, sillä Israel oli nyt aseellisesti voimakkaampi kuin arabit. YK esitti aselevon aikana rauhansuunnitelman, jossa Palestiina jaettaisiin Israelin ja Jordanian kesken ja välille muodostettaisiin valioliitto ja pakolaisilla olisi rajaton oikeus palata koteihinsa. YK siis luopui aikaisemmasta jakoehdotuksestaan. Egypti rikkoi aselevon ja rauhansuunnitelma näin epäonnistui. Kaiken kaikkiaan sodan aikana aselepoja oli kolme kertaa, jota rikottiin puolin ja toisin, mutta viimeinen aselepo lopetti sodan. Israel voitti sodan, vaikka uhka oli erittäin suuri tuoreelle valtiolle ja ongelma jäi käytännössä vain Israelin ja Egyptin välille. Sodan voittaminen vahvisti israelilaisten identiteettiä ja kansallistunnetta. Kaikki sotivat saman asian puolesta ja vaikka vastassa oli suuri yhteistyöjoukko pieni tuore valtio voitti ja näytti maailmalle sisukkuutensa.

​

Israelin itsenäistyminen oli palestiinalaisille katastrooffi, sillä sodan aikana pakolaisongelma muuttui erittäin suureksi. Puolet Palestiinan arabeista oli joutunut pakolaisiksi ja tämä traumaattinen kokemus nimettiin Al-Nakbaksi (Katastroffi). Tämä vahvisti aatetta siitä, että Israel oli suunnitelmallisesti karkoittanut arabeja eikä niitä päästetty palaamaan kotiinsa. Kyliä tuhottiin, viljelyksiä poltetiin ja uusien juutalaisten koteja sijoitettiin entisiin arabialaisten maille. Suuri humanitaarinen ongelma kehittyi. Mihin palestiinalaiset pakolaiset menisivät? Ympäröivät valtiot ottivat mahdollisimman paljon pakolaisia vastaan, mutta YK:n oli puututtava tilanteeseen. Pulmasta tuli kansainvälisesti kiistelty ja paheksuttu aihe. 11.12.1948 YK:n yleiskokouksen päätöslauselma 194:ssä ”Oikeus paluuseen tuli antaa niille pakolaisille, jotka halusivat palata kotiin ja elää rauhassa naapureidensa kanssa”. Yhdysvallat ottivat myös kantaa ja painostivat Israelia ottamaan suuren määrän pakolaisia takaisin. Totuus on se, että huomattava pieni määrä sai todellisuudessa palata takaisin. Yhdysvallat toivoivat 250 000 pakolaisen paluuta mutta Israel otti vain 70 000 pakolaista takaisin. Tosin voimme myös ymmärtää miksi Israel ei halunnut palauttaa pakolaisia takaisin kovan taistelun jälkeen. Heidän oli rakennettava omaa valtiota ja vahvistettava asemansa Lähi-idässä. Myös Palestiinalaisten paluu olisi Israelille turvallisuusriskin niin kuin se on vielä tänä päivänäkin.

​

Viralliset rauhanneuvottelut tapahtuivat YK:n johdolla Rhodoksella. Epävirallisia rauhanneuvotteluja tehtiin jo sodan kuluessa. Esimerkiksi Israel suunnitteli hyökkäystä Egyptin joukkoja vastaan, mutta Egypti olisi valmis tunnustamaan Israelin de facto vastikkeeksi maa-alueesta Negevissä. Israelille tämä ei käynyt mikä johti uusiin hyökkäyksiin. Lausannessa järjestettiin Palestiinan kysymykseen keskittynyt rauhankongressi, jossa oli tarkoitus tehdä rauhansopimuksia. Rauhansopimusta ei solmittu, koska kiistat liittyivät rajoihin ja pakolaiskysymyksiin. Myöhemmin aselepoihin pääsivä mm. Egypti ja Libanon, myös muut arabivaltiot liittyivät myöhemmin aselepoihin.

​

Rajakiistat jatkuivat pitkään. Jordanialla oli aikomus liittää länsirannan itsellensä, joka lopuksi onnistui, mutta vain Iso-Britannia ja Jemen hyväksyivät tämän virallisesti de jure alueliitokseen. Myös Jerusalemista oli paljon kiistoja. YK: yleiskokous päätöslauselma 303:ssa vaadittiin, että Jerusalem tulisi asettaa pysyvästi kansainväliseen hallintaan. Aselevot antoivat aikaa Israelille rakentaa valtio ja oikeusjärjestelmä. Sotien jälkeen Israelin talous oli epävakaa, siihen auttoivat Saksan holokaustiajan korvaukset sekä Yhdysvaltojen yksityinen ja valtion tuki. Rajakiistat jatkuivat ympärillä olevien valtioiden kanssa, mikä johti molempien osapuolten välisiin väkivaltaisiin tapahtumiin.  Kansainvälisesti väkivaltatapauksia paheksuttiin, sillä siviilit kärsivät ja pakolaiskysymys paisui entisestään. Rajakiistat olivat suuri syy miksi Israel osallistu 1956 Suezin kriisiin, jonka avulla Israel yritti myös pelotella ympärillä olevia arabivaltioita näyttäen Israelin sotilaallisen sekä aseellisen voiman. Pelko Israelia kohtaan kiiri mikä vaikutti suuresti palestiinalaisten identiteettiin.

​

Israeliin jääneitä palestiinalaisarabeja oli 13% väestöstä. Israel antoi kansalaisuuden  heille, joka tarkoitti myös oikeuksia. Israelin arabit sotivat identiteettinsä puolesta sillä he olivat joutuneet sen maan kansalaisiksi, jota he vastustivat. Palestiinalais-identiteetti pyrittiin kitkemään ja heille pyrittiin tekemään uusi identiteetti. Israelin arabeille tämä tuntui ristiriitaiselta, sillä kaikki heidän omaisuutensa pakkolunastettiin ja korvausta menetetyistä omaisuuksista oli hyvin pieni ja epämääräinen. Suurin osa maista oli siirtynyt valtion omaisuuteen ja tämä kohtelu tuntui kostolta siviilejä vastaan. Myös se, että Israelin lait olivat suunnattu juutalaisille ja heitä pidettiin turvallisuusuhkana pahensi tilannetta. Israel halusi muuttaa heidän identiteettiä uudenlaiseksi ja ja valtio teki tukitoimi, jotta arabiyhteisö pääsisi yhteiskuntaan mukaan osana valtiota. Israel päätyi kansalaisuuden lisäksi antamaan oikeuksia heille, mikä johti mm siihen, että heillä oli oikeus äänestää ensimmäisissä parlamenttivaaleissa, arabiasta tehtiin virallinen kieli. Kouluissa opetukseen lisättiin heprean kieli, sekä raamatullisia oppitunteja. Vaikka identiteettimuutos oli hankalaa, siviilit halusivat elää rauhassa ja Israelin valtio oli valmis tukemaan heitä. Myöhemmin Israelin arabeista tuli tärkeä osa Israelin yhteiskuntaa ja identiteettiä ja tänä päivänä sodan aikaiset erimielisyydet ovat jääneet taakse ja se on yhtenäistänyt Israelin kansaa.

​

Tosin vainoja tapahtui puolin ja toisin. Israelin itsenäistymisen jälkeen juutalaisia vainottiin ympäri arabimaita, missä he olivat eläneet koko historian ajan. Tilanne oli kestämätön juutalaisille siviileille, joten arabimaat kyllä antoivat heidän muuttaa Israeliin, mutta samalla se tarkoitti sitä, että kaikki heidän omaisuutensa otettaisiin heiltä pois. Konflikti Palestiinasta oli alun perin Euroopasta tulleiden juutalaisten siirtolaisten ja Palestiinan alkuperäisasukkaiden välinen paikallinen kiista. Samalla se oli kahden nationalistisen liikkeen sionismin ja arabinationalistisen liikkeen välinen konflikti. Israelin itsenäisyyden myötä välien selvittely muuttui selvästi, kun siitä tuli alueellinen ja valtioiden välinen konflikti, josta siviilit puolin ja toisin kärsivät.

​

Kuuden päivän sota alkoi Palestiinan pettymyksestä arabimaiden tukea kohtaan. Uusi Palestiinan sotilaallinen ja poliittinen järjestö Fatah halusi pitkän tauon jälkeen herätellä ihmisten arabi-identiteettiä. Fatah-järjestö toimi Jasser Arafatin johdolla ja se edusti uutta koulutettua palestiinalaissukupolvea. (Myöhemmin Jasser Arafat siirtyi PLO:n johtoon). Samoihin aikoihin myös PLO (Palestine Liberation Organization) perustettiin ja sen perustamiseen vaikutti Egyptin tuki. Kuuden päivän sota oli looginen ja väistämätön seuraus Siinain-sodasta. Suezin-kriisin johdosta Iso-Britannia ja Ranska tukivat Israelia hyökkäämään Egyptiin saadakseen kontrollin tärkeästä Suezin kanavasta. Isku oli hyvin väkivaltainen siviilejä kohtaan ja isku oli kansainvälisesti tuomittu. Lopputuloksena Egypti sai Suezin kanavan itselleen ja Israel sai Tiiranin-salmen jälleen hallintaansa. Tämä silti johti siihen, että muidenkin arabimaiden oli puututtava ja Israel laitettiin kauppasaartoon. Siinain-sota kiristi Israelin ja arabivaltioiden välejä entisestään. Tämän seurauksena Kuuden päivän sota puhkesi, mutta vasta 10 vuoden rauhallisen ajanjakson jälkeen. Tämän aikana Israel vahvistui valtiona taloudellisesti, sotilaallisesti sekä aseellisesti. Myös Israelin ulkosuhteet vahvistuivat ja he saivat merkittäviä tukijavaltioita kuten Yhdysvallat. Israelin kansallisidentiteetti myös vahvistui valtavan paljon, sillä tämän aikana paluumuutto oli huomattavaa.

​

Syitä Kuuden päivän sotaan on monia. Vaikka rauhallisen ajanjakson aikana ei sattunut isompia sotia, terroriuhka oli suuri puolin ja toisin. Arabimaat tekivät soluttautuneita kosto-iskuja Israelin siviileihin, mihin Israel myös vastasi. Myös Siinain-sodan jälkiseuraukset olivat merkittävä syy Kuuden äivän sodalle. Israel oli selkeästi ilmoittanut, että jos Tiirainsalmi suljetaan uudestaan se olisi casus belli eli syy sotaan. Myös pelko Israelin ydinohjelmasta (pohjautua Ranskan tekniikkaan) pelästytti arabit. Yhdysvallat halusivat ydinohjelman kansainväliseen valvontaa, jotta alue olisi edes jonkinlaisen kontrollin alla. Israel kieltäytyi Yhdysvaltojen pyynnöstä, mutta Israel teki lupauksen Yhdysvalloille; mahdollisessa vaaratilanteessa he eivät käyttäisi ydinasetta ensiksi. Kuuden päivän sota käytiin Egyptin, Syyrian, Jordanian sekä Israelin välillä 5-10.6.1967. Arabit saivat tukea mm. Neuvostoliitolta, Kuwaitilta, Saudi-arabialta jne. Israelin välit kiristyivät ympärillä olevien arabivaltioiden kanssa myös rajariitojen ja vesistöriitojen takia. Egypti sulki laivaliikenteen Tiirainsalmelta, mikä oli Israelille sodanjulistus. Näin ollen alkoi kuuden päivän kestävä sota, joka nimettiin juurikin kestonsa ja uskonnollisen tarkoituksensa mukaan. Israel voitti sodan ylivoimaisesti ja arabimaat kärsivät erittäin suuria tappioita. Israel voitti itselleen Jordanjoen länsirannan, Golanin kukkulat, Gazan kaistan ja Siinain niemimaan. Voitto yhdisti juutalaisia, sillä voittoa pidettiin hyvin yllättävänä. Se oli uskonnollisesti myös hyvin merkittävä asia. Juutalaisvaltion identiteetti oli tässä vaiheessa hyvin vahva ja myös Israelin talous kasvoi voiton myötä ja muun muassa turismi lisääntyi alueella.

​

Arabeille tappio oli hyvin kova. Neuvostoliitto, joka oli arabimaiden tukena, katkaisi diplomaattisuhteet Israeliin. Arabit olivat menettäneet 416 konetta ja 393 konetta vaurioitui. Israelin koneita menetettiin 42-45 kappaletta. Tämä kertoo tappion laajuudesta puhumattakaan merkittävistä maan menetyksistä, siviiliuhreista sekä kasvavasta pakolaisongelmasta. Tämä tilanne asetti Israelin hyvään asemaan. Nyt Israel pystyi neuvottelemaan rauhansopimuksista ja maansa tunnustautumisesta. Se oli valmis antamaan miehitetyt alueet takaisin jos arabimaat suostuisivat rauhansopimuksiin ja juutalaisvaltion tunnustautumiseen. Arabivaltiot antoivat kolmen ei:n vastauksen: Ei rauhaa Israelin kanssa, Ei Israelin tunnustautumista, Ei neuvotteluja Israelin kanssa.

​

Syyria ja Egypti tosin suostuivat YK:n aseleposopimuksiin. Arabivaltioiden kieltäytyminen viestitti arabikansalle sitä, kuinka pitkälle he olivat valmiita menemään. Israel-viha kasvoi kansojen keskuudessa ja mahdollisista rauhanneuvotteluista oli hyvin vaikea keskustella. Kulttuurillisesti viha Israelia kohtaan yhdisti arabeja ja lisäsi arabinationalismin tunnetta. Nyt kyse ei ollut enää vain Palestiinasta, nyt myös uskonnolliset ulottovuudet olivat astuneet esiin. Häviäminen oli hajottava tekijä yhteiskunnalle ja tämä on merkittävä tekijä sille, miksi tänä päivänäkin arabien ja israelilaisten välillä vallitsee vähintäänkin pelko jollei viha. Tässä asiassa on harmillista se, että poliittiset sodat ovat tulleet kansojen välille. Se on yllättävää, kuinka vähän arabialaiset tietävät tänä päivänä Israelin kulttuurista ja kuinka kielteisiä he ovat tähän päivään asti olleet heitä kohtaan. Arabialaiset ja israelilaiset voisivat yllättyä, kuinka samanlainen kulttuuri heidän välillään on ja mahdollisten rauhansopimuksien avulla viha saattaisi kadota ja esille saattaisi astua anteeksi anto sekä yhteisöllisyyden tunne. Tosin sodat ovat satuttaneet puolin ja toisin, eikä ihmiset välttämättä pysty unohtamaan historian haavoja.

​

1970-luvulla Palestiinalaisjärjestöt Fatah ja PLO aktivoituivat ja siviili-iskut lisääntyivät. Isompia iskuja olivat mm. vuonna 1972 tapahtunut Sabena lennon 572 kaappaus, tunnettu Münchenin isku, jossa israelilaiset olympiaurheilijat surmattiin palestiinalaisten johdosta. Tämän iskun Israel kosti Operaatio Jumalan avulla. Operaatio Jumalassa Mossad-joukot (tiedustelu ja erikoistehtävien instituutti) etsivät Münchenin iskun tekijät yksitellen ympäri maailmaa ja murhasivat heidät kostoksi. Myös Air France lennon kaappaus Ugandaan joka johti Operaatio Entebbeen. Palestiinalaiset kaappasivat Air France lennon Israeliin ja veivät lentokonteen Ugandaan. Myös Uganda oli osallisena kaappauksen avustuksessa. Israelin sotilasjoukot pelastivat siviilit menemällä Ugandan lentokentälle ja Operaatio Entebbeen avulla saivat siviilit turvaan. Terrori-iskuja tapahtui puolin ja toisin. Kuitenkin kuuden sodan ja terrori-iskujen lopputuloksena Jom kippur-sota käytiin 6-24.10.1973. Egypti ei ollut mielissään Siinain niemimaan menetyksestä ja se halusi sen takaisin, kuten Syyria halusi Golanin-kukkulat takaisin itselleen. Jom kippur on juutalaisen kalenterin pyhin päivä, jonka aikana juutalaiset paastoavat ja koko maa rauhoittuu Pyhän päivän kunniaksi. Päivä oli oiva yllätykselliseen hyökkäykseen, koska tiedettiin, että Israel ei olisi valmistautunut. Israelilla oli suuri aseiden ja ammusten puute mikä johti siihen, että arabit aloittivat sodan menestyksekkäästi. Tosin Yhdysvallat tukivat Israelia aseellisesti, mikä muutti sodan luonteen. Israel voitti sodan yllätyksestä huolimatta ja kaatuneita sotilaita oli huomattavasti vähemmän kuin arabeilla. Tosin Israelin kansa oli hyvin vihainen siitä, miten huonosti Israel oli valmistautunut yllätykselliseen iskuun. Tämä romutti hiukan Israelin voittamattomuuden identiteettiä, varsinkin kuuden päivän sodan jälkeisen voiton hurmion jälkeen. Virallinen tulitauko astui voimaan. Myöhemmin Israel ja Egypti saivat aikaan rauhansopimuksen. Camp David rauha tehtiin Yhdysvalloissa 17.8.1978, jossa sovittiin siitä, että Israel palauttaisi Siinain niemimaan Egyptille ja Egypti puolestaan tunnustaisi ensimmäisenä arabivaltiona Israelin valtion. Camp Davidin rauhansopimus aiheutti paheksuntaa arabien keskuudessa ja Egyptin silloinen presidentti Anwar Sadat murhattiin islamilaisten toimesta.

​

Oslon rauhanprosessi aloitettiin salaisilla neuvotteluilla Israelin ja PLO:n kanssa ensimmäistä kertaa kahdenkeskisesti. Oslo I-sopimuksen osapuolet olivat PLO:n johtaja Jasser Arafat sekä Israelin pääministeri Jitzhak Rabin. Tavoitteena oli saada kahden valtion ratkaisu, mutta  PLO:n oli luovuttava terrorismista sekä oikeutettava Israelin olemassaolo. PLO:n tehtävä oli saada enemmän hyväksyntää Israelin valtiota kohtaan yhteiskunnassa ja Israel puolestaan antaisi Palestiinalle itsehallinnon alueillensa. Oslo I-sopimus oli virallisesti väliaikainen itsehallinnon periaatejulistus, jonka mukaan Palestiina saa hallinnon, omat poliisivoimat sekä lainsäädännön. Jasser Arafat ja Jitzhak Rabin saivat rauhanponnisteluistaan Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 1994. Osapuolet ensi kertaa virallisesti tunnustivat toisensa ja PLO hyväksyi Israelin ja YK:n päätöslauselmat 242 ja 338, mitkä perustuivat historialliseen Palestiinan jakoon. Myöhemmin tehtiin Oslo II-sopimus, jossa oli tarkennettu itsehallitussopimuksen yksityiskohdat. Sopimus tehtiin vuonna 1995 ja se oli noin 400 sivua pitkä. Oslon rauhanprosessi ei siltikään lopettanut väkivaltaisuuksia, sillä Arafat tuomittiin petturiksi, kuten myös Rabin. Islamistiset puolet ja juutalaispuolet vastustivat rauhanprosessia ja loppulta se  päättyikin Jitzhak Rabinin murhaan. Oslon rauhanprosessi tosin antoi tien Israelin ja Jordanian välisiin rauhansopimuksiin, jonka avulla vuosien sotatila Israelin ja Jordanin välillä päättyi. Syyrialla ja Israelilla oli aseleposopimus, mutta sitä ei koskaan jatkettu rauhansopimukseen saakka. Oslon rauhanprosessi silti herätteli Palestiinan ja Israelin kansaa, sillä vihdoin askel rauhaa kohti oltiin otettu. Tämä jakoi sekä arabit että israelilaiset ryhmiin, jossa osa vastusti rauhanprosessia suuresti ja osa oli rauhan puolella. Oli miten oli, Oslon rauhanprosessi oli merkittävä askel kohti rauhaa.

​

Tähän päivään asti Israelin ja Palestiinan konfliktia ei olla saatu loppumaan. Konflikti on monimuotoinen asia, mihin vaikuttaa suuresti maailman tilanne ja historia. Vielä tänäkin päivänä käymme läpi vaikeita kysymyksiä: Mitä teemme palestiinalaisten pakolaisten tilanteelle? Kenelle Jerusalem kuuluu? Kenelle koko Palestiina kuuluu? Emme silti voi ummistaa silmiämme siltä osin, että tällä hetkellä Israelin valtio on perustettu palestiinan alueelle. Israel on oikeusvaltio, jolla on vahva identiteetti koko maailmalla. Ainoana juutalaisvaltiona sen kansa on yhtenäinen, vaikka erilaisia etnisiä taustoja on paljon. Toisaalta palestiinalaiset siviilit maksoivat suurimman hinnan ja pakolaisongelma on suuri humanitäärinen ongelma, johon pitäisi löytää myös ratkaisu. Palestiinalaisten identiteetti on myös vahva, sillä kipeää historiaa on mahdoton unohtaa. Unohtamatta sitä, mitä vielä tänä päivänäkin tapahtuu esimerkiksi Gazan alueella, mutta silti suurien valtioiden tukemana Israel jatkaa vahvana, kuten ajankohtainen poliittinen teko Yhdysvalloilta näyttääkin. Presidentti Donald Trumpin julistus siitä, että Jerusalem on Israelin pääkaupunki ei ainakaan edesauttanut rauhaa alueella, sillä Israel kokee oikeuden nyt tapahtuneet samalla kun palestiinalaiset kokevat sen olevan epäoikeudenmukaista. Voimmekin pohtia kenelle tämä Pyhä kaupunki kuuluu? Olisiko hyvä ottaa huomioon YK:n ehdotus kansainvälisestä hallinnosta alueella, jotta se olisi koko maailman ihmisille omistettu kaupunki, jossa jokainen voisi uskonnostaan, etnisyydestään ja kansalaisuudestaan huolimatta käydä. Uskon silti syvästi, että tulevaisuus näyttää valoisalta. Lähi-itä on väsynyt sotiin ja haluaa rauhaa. Uudet sukupolvet avaavat silmänsä ja haluavat demokratiaa alueelle ja sen voimme myös huomata Arabikevään tapahtumista. Pahoin pelkään silti, että maailman politiikka saattaa olla rauhaa voimakkaampaa, eikä tilanteelle näy loppua. Avointa keskustelua käymällä voimme muuttaa ihmisten näkemyseroja ja historiallinen viha olisi mahdollista kukistaa. Jokainen kädenpuristus palestiinalaisen ja israelilaisen välillä edesauttaa rauhaa. Emme saa unohtaa, että historia, sodat ja politiikka ei ole siviilien vika, mutta muutos silti alkaa siviileistä. Uskon, että inhimillisyys on avain Lähi-idän rauhaan. Jokainen on erilainen, mutta kaikki ovat saman arvoisia.

​
 

Lähteet:

 

Kirja: Israelin historia – Hannu Juusola

 

Kirja: Textbook on International law – Martin Dixon

 

Kuvat: www.flick.com > Tekijänoikeudet otettu huomioon. (saa käyttä)